Auttavan käden voima ja kiinalaisen ontuva logiikka

Muistitko katsoa YFUn tilillä olleen instagram takeoverin josta viimeksi mainitsin? Ei se mitään jos nyt just sattui olemaan kissan ristiäiset tai muu tärkeä eventti samalla, kerrataan muutama juttu ja sit mennään siihen otsikkoon!

Tosissaan muutama viikko sitten pidin mun vaihtojärjestö YFUn instagramtilillä (@yfufinland) viikonmittasen stand-up shown, tai siis esitelmän Kiinasta. Postaukset on siellä vieläkin etusivulla näkyvillä, joissa teemoina muun muassa perhe, koulu sekä hauskoja juttuja meikäläisen elämästä. Pidin siellä myös Q&A tuokion johon seuraajat laitto kauheen vaikeita ja monivaiheisia kysymyksiä, joiden avaamiseen ei 20 sekuntia riitä missään määrin. Koska osa näistä kysymyksistä liittyy vahvasti ihan mun suosikkiaiheisiin liittyen Kiinaan, otan valtuudet sivuta näitä kysymyksiä tässä postauksessa ja ehkä seuraavassakin. Mun alkuperäiset vastaukset löytää yfun instatililtä highlights osiosta KIINA. Yleisön niin halutessa voidaan ottaa myös syvällisempi koonti kysymyksiin uudestaan seuraavissa postauksissa tai muuta hauskaa vastaavaa.

Mulla jäi yksi kysymys tosi vahvasti mietintään kyselytuokion jäljiltä, joka oli ”mikä on vaikeinta Kiinassa vaihdossa?”. Olen yhä sitä mieltä, että kehittelemäni vastaus on toki yksi vaikeimmista vaikkei nyt myöhemmin ajateltuna vaikein. Vastasin kyselytuokion aikana, että kun kulttuuriin täällä kuuluu, että vältellään vastakkainasettelua niin kyllä-ei kysymykseen tulee ihan uusi aspekti, joka on ”kyllä.” Joka oikeasti tarkoittaa Ei mutta ääneen lausuttuna se sanotaan kyllä. Siis tottakai onhan sekin ollut vaikeaa opetella kyllä ja ”kyllä” ero, ja nykyään en vaan kysy ja katson myöhemmin teinkö huonosti vai hyvin mutta koko maan ja vaihdon kattavana ongelmana mä en sitä oikeastaan näe, sikäli että siihen tottuu ja oppii.

Parhaita tarinoita tästä edelleen on se kun kysyin ensimmäiseltä host-äidiltäni saanko pestä sukkani pyykinpesukoneessa, johon hän vastasi "joo". Hyvän hetken ehdin pyykätä, kunnes tuli koordinaattorilta viestiä, että stuntti seis mitä Moona kuvittelet tekeväsi. Tarinahan jatkuu sillä, että pesin jatkossa sukat ja alusvaatteet käsin mutta samassa astiassa, sillä host-äidin mukaan se kävi ja oli OK. Ei vaan ollut. Koordinaattorilta tuli hetken päästä taas viestiä, että nyt taas Moona loppuu host-mamma menettää kohta loputkin hiuksensa. Huomatkaa yksityiskohta, host-mamma kertoi koordinaattorilleni mutta koska halusi välttää vastakkainasettelun ei hän minulle kertonut asiasta.

Todellinen ongelma, josta mä en kuitenkaan ikinä tule pääsemään eroon vaikka asuisinkin Kiinassa loppu elämäni ja puhuisin kuin natiivi ja ajattelisin kun paikallinen. Arvaatko mikä se on? Mä näytän ulkomaalaiselle. Usko tai älä, mä en näytä kiinalaiselle. Hassua eikö? Mitä tää käytännössä tarkoittaa on jännä ilmiö. Koska mä olen paperin värinen niin ei ole mahdollista, että mä osaan kiinaa saatikka ymmärtäisin mitä Kiinassa tapahtuu. Se kuulostaa pikkujutulta, mutta kun me levitetään tää isoon mittakaavaan, niin tää on ihan mahdoton keissi. Menen mä minne vaan, tein mä mitä vaan oon aina ulkomaalainen.

Tosi tarinoita muutama. Olen meidän kuntosalin ensimmäinen ja ainoa ulkomaalainen. Juttelin mun personal trainerin kanssa yleisiä kuulumisia ja vanha herrasmies ilmestyy lähelle. Hän kuuntelee hetken, jonka jälkeen toteaa, että ”likkahan on ulkomaalainen, miten voi olla, että se puhuu kiinaa?" *katsoo mua silmiin* "huhuu ymmärrätkö sä mitä mä puhun?” vaikka hän tänäkin päivänä tietää, että mä ymmärrän mitä hänellä on asiaa, hän joka kerta vetää mulle asiansa pantomiimina. Voin sanoa hänelle 10 kertaa, että pantomiimi seis ja käytä sanoja tai ollaan huomennakin täällä mutta ei, mä olen ulkomaalainen niin mä en voi ymmärtää kiinaa.

Homma toistuu myös lasten seurassa. Mua osotellaan kaduilla ja lapsethan ei tunnetusti ehkä ajattele mitä suustaan päästää niin usein kaduilla raikaa ”ulkomaalainen, ulkomaalainen katsokaa kaikki!!”. Tästä ihan tosi tarina, olin host-sisko Lucyn koulun näytelmää katsomassa ja samalla kun astuin saliin sisälle kaikkien katseet kääntyivät muhun. Lapset tottakai ensimmäisenä aloittaa huudon ja kysyy Lycylta "miksi sulla on ulkomaalainen mukana?" Lucy piti mun puolia ja huusi takaisin, että ei se ole ulkomaalainen vaan hänen isosiskonsa!

Metrossa aikuisetkin ihmiset puhuvat musta keskenään kovaan ääneen niinkun en olisi edes paikalla ”katso nyt sitä tolta se ulkomaalainen näyttää. istuupa se vinossa, miksiköhän se on täällä”. Olen muutaman kerran liittynyt keskusteluihin kiinaksi! Se on ihan suurta hupia katsoa ilmeitä kun ulkomaalainen ymmärsikin mitä ympärillä puhutaan.

Mä ymmärrän mistä seuraava ilmiö johtuu mutta joku raja. Olin eräänä päivänä matkalla koulusta kotiin, kun mulla alkoi vuotamaan verta nenästä. Sitä tapahtuu mulle usein ja se on tosi julman näköstä uskokaa mua. Kaikki vastaantulijat katsovat mua kun mun viimesellä paperin palasella yritän selviytyä bussiin. Pääsen bussiin sisälle, kaikki antaa sääliviä katseita ja ilmeistä näkee, että valta osa siinä bussissa pohti pitäisikö mua auttaa. Istun bussissa ja tilanne alkaa olla siinä pisteessä, että mulla tippuu seuraavaksi verta lattialle. Jokaisella siinä bussissa on nenäliinoja mukana, koska hei, kiina ja vessaan täytyy viedä omat vessapaperit mukanaan. Mutta kukaan ei uskaltaudu auttamaan mua. Miksi? Juttelin tilanteesta mun hostperheen kanssa ja vastaus oli aika yksinkertainen. Kukaan bussissa ei puhu englantia ja koska mä oon ulkomaalainen, en varmasti osaa kiinaa, ei kukaan halua laittaa itseään tilanteeseen, jossa mahdollisesti mä ymmärrän väärin koska kiinalaisessa kulttuurissa se olisi ihan kamalan noloa. Mitä mulle sitten lopulta kävi? Kyllähän sääntöihinkin tarvitaan poikkeus. Muutama pysäkki ennen kotia, vanha rouva hiipii mun luokse ja antaa oman nenäliina pakettinsa. Kysyy kiinaksi tarvitsenko apua ja käskee mua vaihtamaan paperin. Kiitän häntä tuhannesti, ja kerron pärjääväni kotiin.

Hätä keinot keksii, oon keksinyt vaikka mitä kivoja juttuja välttääkseni erityiskohtelun. Koulupuku on aika hyvä valtti, siinä kun liikkuu niin saa hieman kiinalaisempaa kohtelua. Mun naapureille oon sanonut, etten osaa puhua englantia yhdelle jopa sanoin, että olen ihan kiinalainen näytän vaan hassulle koska olen adoptoitu. Samoin kun mua on pyydetty englanninopettajaksi lapsille, olen kiinaksi vastannut, etten osaa sanaakaan englantia. Olen myös tehnyt leikisti ääniviestejä kiinaksi tehdäkseni selväksi ympärillä oleville, että osaan kiinaa. Uutiset ja kiinalainen twitter mulla on myös usein auki vaikken oikeastaan jaksaisi lueskellakaan. Katsotaan kuinka pitkälle mun luovuus saa vedettyä kiinalaisuuden tason.

Loppu höpinöiksi taas yleisluontoiset kuulumiset. Kiina on kohdellut mua vieläkin hellästi ja hyvin, elämä uudessa perheessä on mahtavaa ja aivan ihanaa. Onhan joku luottamuksen taso saavutettu, kun host-sisko Lucy kutsuu mua omaksi isosiskokseen ja meillä alkaa olla "älä kerro äidille" juttuja. Koulu on jatkanut omilla raiteillaan, lomaa odotan tosin innolla. Jouluahan täällä ei vietetä mutta tammikuun puolessa välissä alkaa kuukauden mittainen kevät loma ja lähdetään perheen kanssa kiertelemään Kiinaa!